AJATUKSIA PERHEEN PERUSTAMISESTA

En malttanut olla vihjailematta täällä epämääräisesti lähitulevaisuuden uusista haasteista ja katsoa kuinka moni veikkaa perheenlisäystä :P Tällä kertaa kyse on kuitenkin fyysisestä haasteesta, josta kerron lisää lähipäivinä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi vauva- asiaa ajatellut. Tällä hetkellä tuntuu, että blogit ja naamakirjan etusivu on täynnä vauvoja, lapsia ja masukuvia. Mua naurattaa aina nämä ihanat lasten suusta kommentit, kuten tämäkin tuttuni face- päivitys (nimet muutettu):

Äiti:" Huomenna saat pitää vapaapäivän, kun siskolla on lääkäri, sen sydän kuunnellaan." *pojalla huolestunut ilme*
Äiti: " Ei siinä mitään hätää oo. Täti vaan laittaa korviin sellaset jutut ja kuuntelee sellasella läpyskällä..."
Poika (7v.): "Äiti. Kyllä mä tiedän mikä stetoskooppi on!"

 Suloinen kummityttöni, joka täyttää kesällä jo 6v. :)

Olen itse vanhin lapsi ja ikäeroa veljen kanssa on kahdeksan vuotta, siskon kanssa jopa kaksitoista. Vanhempani saivat minut todella nuorena - äiti oli vasta täyttänyt seitsemäntoista ja isukki oli yhdeksäntoista. Vanhemmat erosivat ollessani kahdeksannella luokalla, jolloin äidin ja sisarusten kanssa muutimme kerrostalokolmioon. Olinkin useasti ihan omasta tahdostani lastenvahtina, koska mielestäni äidillä oli nuoruuden paras aika mennyt ihan ohi mua hoidellessa ja halusin antaa äidille vihdoin sitä omaa aikaa. Olin siihen aikaan muutenkin enemmän toisen "vanhemman" kuin siskon roolissa sisaruksilleni ja veljeni kutsuikin minua monta kertaa vahingossa siskon sijasta äidiksi. Mulla on edelleen tosi läheiset välit sisarusteni kanssa ja vaikka veli täytti juuri kahdeksantoista (ja käytännössä asuu tyttöystävän kotona) on musta ihanaa, että hän edelleen tykkää halata mua kun nähdään :P Neljätoistavuotias siskoni kysyi minulta vähän aika sitten saisiko hän muuttaa vaikka meidän vaatehuoneeseen ja nukkuakkin voisi kuulemma makuupussissa :P Kunhan hän ei vaan joudu muuttamaan Lappeenrantaan, kuten äitini on tässä viime aikoina "uhkaillut" :P 

Kaksi vuotta tulee avioliittoa täyteen heinäkuussa ja olen ollut osittain helpottunut ja ehkä vähän ihmeissänikin, kun kummankaan vanhemmat tai sukulaiset ei ole sanallakaan udellut meiltä perheen perustamisesta. Meille molemmille on kuitenkin ollut selvää, että ainakin yksi jälkikasvu olisi tulevaisuuden toiveissa, varsinkin kun miehen pienen suvun jatkuvuus on aika lailla meistä kiinni.  Tällä hetkellä kuitenkin vielä vaakakupissa painaa enemmän oma aika ja omat jutut, joten olemme suosiolla lykänneet yhteistuumin kaikki ajatukset perheen perustamisesta parin vuoden päähän :) Siihen asti Chika ja Roxie saa toimia meidän karvavauvoina ♥ Välillä töistä kotiin tullessa mua on odottanut olkkarissa näky, jossa koirille on tehty tyynyistä ja vilteistä omat pesät sohvalle ja Nurre istuu siellä niiden kanssa. Olen yrittänyt änkeä sohvalle, mutta en ole mahtunut kun "isin tytöt on nyt sohvalla" :P 

Mutta milloin aika on oikea? Onko sellaista olemassakaan? Miehen puolesta perheen perustaminen olisi voinut tulla kyseeseen jo nyt, mutta minusta ei vielä tuntunut siltä...hänenkään puolestaan :P Nurre ei ole nimittäin koskaan hoitanut lapsia, eikä hänellä ole sisaruksia. Väitän, ettei hän oikeasti tiedä mitä kaikkea vanhempana oleminen vaatii ja sisältää. Itse taas olen hoitanut sisarusten lisäksi todella paljon lapsia koliikkivauvoista taaperoihin ja leikki-ikäisiin, eikä mulla ole mitään harhakuvitelmia lapsiperheen arjesta. Toisaalta positiivista on, etten usko, että mun tarvitsee lukea ainuttakaan opusta lastenhoidosta kun se oikea aika vihdoin koittaa - mutta koska olen perfektionisti luen niitä varmasti siltikin :P

Meillä kävi itseasiassa hauska homma joskus ensimmäisen seurusteluvuoden aikana. Pelasimme jotain parisuhdepeliä ja siinä oli kysymys "Minkä nimen antaisit tyttölapselle". Kirjoitettiin molemmat vastaus omiin lappuihin, jonka jälkeen näytettiin ne toisillemme...niissä luki sama nimi! Eli jos joskus saamme tytön on hänelle nimi jo valmiina ;)

Tässä pienen pieni klippi omasta lapsuudestani vuoden -89 lopulta. Olen videolla paria kuukautta vajaa kaksivuotias nuori neiti, jolla on hirveä kampaus :) Toivottavasti osaan antaa tulevaisuudessa omalle lapselle yhtä hauskan lapsuusajan ja leikkiä hänenkin kanssa samoja leikkejä, joita minunkin kanssani on videolla leikitty :) Iskän jekut oli parhaita! :P



8 kommenttia :

  1. Mä luin ihaillen sen sun aiemman postauksen ja koitin hakea motivaatiota urheiluun. Kuitenkin missasin täysin ne Vikat lauseet :D

    Meillä kans pete olisi ollut jo aikoja sitten valmis isäksi, mutta musta kans tuntuu et sillä on aika ruusuiset kuvitelmat lapsiperheen arjesta. Vauvoja ei ole siis meilläkään tulossa häiden jälkeen. Tosin olen sata varma, että niitä kyselyitä tulee jo häissä! Sen verran on ihmiset arvaillu jo nyt et oonko raskaana, kun pitää naimisiin mennä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, no postauksen pääpontti kuitenkin oli onneksi niissä urheilujutuissa :D

      Niin, on se vähän hassua miten ihmiset heti olettaa, että kun naimisiin mennään niin on joko vauva tuloillaan tai pian suunnitelmissa. Ihan kun sitä ei voisi muuten naimisiin mennä :D

      Poista
  2. Sen verran monta kertaa olen nähnyt vierestä, miten vaikeaa se lapsen "teko" on, että siihenkin kannattaa aina henkisesti varautua, että siihen voi mennä vuosia jopa vuosikymmen, ennen kuin tärppää. Toisaalta olen myös kanssasi sitä mieltä, että jos ei täysin koe, että on vielä valmis vanhemmaksi, niin ehdottomasti silloin ei kannata lapsia hankkia. Lapsenteko ylipäätään on tässä yhteiskunnassa tosi kaksipiippuinen juttu. Mutta hienoa, että kukaan ei ole udellut tai painostanut teitä lapsentekoon, koska se on ihan jokaisen oma asia, haluaako niitä ylipäätään, kuinka monta ja millä aikataululla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse ikävä kyllä myös seurannut vierestä kuinka vaikeaa lapsen saaminen voi olla ja itseasiassa hyvä ystäväni on vanhempiensa kymmenen vuoden yrittämisen jälkeinen tulos. Jotenkaan en jaksa asiasta ottaa stressiä eli jos ei meidän geeneillä omaa jälkikasvua saada, niin sitten niin ei vain ole tarkoitettu. Tässä elämässä on kuitenkin niin paljon eri polkuja kuljettavana ja maailma lapsia pullollaan :) En silti sano, etteikö se pienesti sydäntä viiltäisi jos niin huono tuuri kävisi.

      Hehe, päinvastoin :P Äitini onkin sanonut, että älkää hänestä vielä mummoa tehkö näin 43- vuotiaana ;)

      Poista
  3. Mä olen kanssa ihmeissäni miten vähäsen meiltä on udeltu lapsista. :D Ja ollaan kuitenkin jo yli 30 molemmat..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että lähipiiri tajuaa olla utelematta, mutta toisaalta ei sitä silti voi kuin ihmetellä miksi kyselyitä ei tule, kun toisia suorastaan ahdistellaan aiheella :P

      Poista
  4. Olipa hyvä kirjoitus.

    Itse olen kärsinyt vauvakuumeesta jo useamman vuoden, eikä asiaa varmasti helpota yhtään se, että työskentelen lastentarhanopettajana alle 3-vuotiaiden ryhmässä. Useaan kertaan on mietitty sitä, ettei ns. "oikeaa aikaa" lasten hankkimiselle voi määritellä, mutta tällä hetkellä tilanne on se että mieheni opinnot ovat vielä kesken, eikä minulla yksinkertaisesti olisi varaa jäädä pois töistä kun toisella ei ole muita tuloja kuin opintotuki.

    Myös tuo jo toisessa kommentissa mainittu raskaaksi tulon hankaluus pelottaa. Lähipiirissä on tällä hetkellä monta pariskuntaa, jotka ovat joutuneet turvautua hedelmöityshoitoihin, ja olen vasta sen myötä oikeasti ymmärtänyt, miten vaikeaa se lasten teko voi oikeasti olla. Olen aina halunnut vähintään 3 lasta, enkä tiedä miten selviäisin lapsettomuudesta.
    Turhahan sellaista on etukäteen murehtia, mutta jotenkin ei haluaisi kauhean pitkään lykätä lapsen yrittämistä.

    Meillä kovin utelija on mieheni mummi, joka aina minut nähdessään "vaivihkaa" vilkuilee vyötäröäni :D Hyvin huomaamattomasti, tottakai..

    Vielä loppukevennykseksi viime viikon paras "lapsen suusta":
    neiti 2,5 v tuli tuohtuneena kysymään, "Susanna missä mun punaviinihanskat on? Mä en löydä mun punaviinihanskoja mistään! Mä oon IHAN VARMA että toin ne tänne tänään!" Hiukan nauratti. Kyseessä olivat neitosen viininpunaiset villalapaset. Eli luonnollisesti punaviinihanskat :D
    Ja kotonahan ne oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, itse unohdin mainita kokonaan raha-asiat eli meilläkään taloudellinen tilanne ei tällä hetkellä olisi missään nimessä kovin ihanteellinen, kun työskentelen osa-aikaisena ja haluaisin mahdollisesti vielä tässä opiskelemaankin.

      Totta, lykätä ei tietysti kannata ihan hurjan pitkään, varsinkin kun yli kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen mahikset alkaa huonontua vuosi vuodelta :(

      Aww, olen itse joskus yläasteikäisenä ollut TET- jaksolla alle 3-vuotiaiden ryhmässä ja vaikka teini olinkin silloin niin ymmärrän hyvin mistä sun vauvakuume saa lisäpotkua ;D Haha, mäkin voisin haluta punaviinihanskat! :P

      Poista